Korvaan tässä tekstissäni sanalla luonnollinen, usein käytetyn sanan perinteinen, sillä viimeksi mainittu kantaa mielleyhtymiä siitä, että se olisi vanhanaikainen tapa, jota ei enää kannata käyttää kuin museaalisiin tarkoituksiin. Luonnollinen sen sijaan viittaa siihen, mitä maalien raaka-aineet toisaalta ovat olleet käytössä historiallisesti, ja toisaalta siihen, mitä niiden olisi oltava myös tulevaisuudessa, jotta ne vastaavat kasvavaan tarpeeseemme huomioida arkkitehtuurissa ekologisuuden ja kierrätettävyyden vaatimukset.

Väri eli maali, joka sivellään rakennusosan pintaan, muodostuu pigmenteistä ja sideaineista. Kaikkein vanhin todistettavasti käytössä ollut väri, joka lienee myös laajimmin ihmisen paikallisesti saatavissa oleva, on punaokra. Sillä on maalattu suurin osa löydetyistä luolamaalauksista ympäri maailman ja siitä tehdään edelleen keittomaalia esimerkiksi perinteisiin suomalaisiin taloihin. Tätä punaokraa, jonka sävy vaihtelee paikallisesti, saadaan maasta. Myös keltaista ja vihreää okraa tavataan paikallisesti. Pigmenttejä esiintyy siis luonnossa, mutta lisäksi niitä syntyy kulttuurisen toiminnan sivutuotteena. Puun ja luun polttamisen seurauksena syntynyt hiili lienee punaokran rinnalla yksi kaikkein varhaisimmin ihmisen käytössä ollut väriaine. Luuhiili on mustaa, puun hiili ja noki sinertävää. Valkoista maalia opittiin tekemään ensin esimerkiksi munankuorista, myöhemmin mm. liidusta, lyijystä, titaanista ja sinkistä.

Raudan ja muiden metallien työstön yleistyttyä väripaletti laajeni, sillä metallien hapettumisreaktiot saavat aikaan varsin voimakkaita punaisen, vihreän, sinisen ja keltaisen sävyisiä pigmenttejä. Sitä mukaa kun maankuoren louhiminen yleistyi, erilaiset mineraaleihin perustuvat pigmentit tulivat tavanomaisemmiksi. Pigmenttityyppi valittiin paikkaansa ominaisuuksiensa mukaan.

Kun rajataan katsanto Suomeen ja puhutaan aikakaudesta ennen maailmansotia, oli käytetyillä pigmenteillä ja sideaineilla vielä vahva kulttuuriin ja paikkaan sidottu syy. Mitä kauemmas nykyhetkestä mennään, sitä rajatumpi oli paletti ja sitä vahvempi paikallisesta kulttuurista kertova merkitys näillä aineilla oli. Historiassamme käytetty pigmentti kertoo paitsi vauraudesta ja rakennuspaikan sijainnista, myös yhteisön ja kulttuurin tavoista ja kekseliäisyydestä. Maaliaine ja pigmentti ovat siis yhtä todistusvoimaisia rakennusosia kuin vaikkapa ikkunoiden, ovien ja kantavien rakenteiden liitosdetaljit.

Tutkimalla vanhan rakennuksen maalikerroksia, oli se sitten kirkko tai vähäinen talonpoikaisasumus, saamme tietoa paikallisen kulttuurin lisäksi rakennuspaikan yhteisön kytköksistä muualle maailmaan, sillä harvinaisimpia pigmenttejä tuotiin kaukaa. Sideaineet puolestaan tulivat läheltä. Sideaine tarvitaan käytännössä siksi, että pigmentti saadaan tuotua maalattavalle pinnalle. Historiallisesti käytössä ovat olleet lähiympäristöstä löytyvät tuotteet kuten maito, vesi, veri, öljy, kananmuna, eläin- ja kasviperäiset liisterit. Jotkin näistä sideaineista muodostavat pigmentin kanssa ulkona hyvin kestävän maalin, jotkin taas sopivat sisätiloihin. Kaikki pigmentit eivät toimi yhdessä kaikkien sideaineiden kanssa.

Pigmentti osallistuu olennaisena osana pinnan suojaamiseen uv-säteilyltä ja säärasituksia vastaan, joten on huomattavan paljon merkitystä sillä, minkä pigmentin valitsemme mihinkin tarkoitukseen. Tämä tiedettiin vielä n. 100 vuotta sitten. Tällöin arkkitehti mainitsi työselosteessaan työmaalla käytettävät pigmentit nimeltä samassa yhteydessä, kun määräsi muistakin rakennusosien laadusta. Tietty pigmentti tiettyyn rakennusosaan tarkoituksenmukaisesti. Samoin on luonnollisten maalien sideaineiden laita.

Lyhyt katsaus sinisen historiaan esimerkkinä värien symbolisesta merkityksestä. Sinisellä värillä näyttää olleen erityinen asema pitkälle historiaan. Vitruvius kertoo seitsemännessä kirjassaan sinisen värin valmistamisesta, joka hänen mukaansa aloitettiin Aleksandriassa. Nykytiedon mukaan samalla menetelmällä osattiin kuitenkin valmistaa sinistä jo muualla Egyptissä ennen Aleksandrian perustamista. Tämä nk. egyptinsininen oli kalsiumkuparisilikaattia. Pohjoismaihin sinisen valmistamisen taito ei vielä tällöin yltänyt, sillä mm. 1100-luvulla Norjan Urnesiin rakennetussa sauvakirkossa käytettiin sinisenä pigmenttinä Afganistanista tuotua, varsin arvokasta lapislatsulia eli nk. aitoa ultramariinia. Euroopassa opittiin valmistamaan sinistä pigmenttiä laajemmin vasta 1700-luvulla. Tätä on kutsuttu mm. Preussin-, Berliinin-, Pariisin- ja Milorinsiniseksi, riippuen kulloisestakin valmistuspaikasta. Kemiallinen koostumus on likimain sama, sävy vaihtelee hieman. Sata vuotta myöhemmin keksittiin tapa valmistaa ultramariinia synteettisesti. Viimeistään tässä vaiheessa sinisen käyttö yleistyi myös Euroopassa ja sitä myöten Suomessakin. Tämän jälkeen sinisten, kuten muidenkin pigmenttien valmistusmenetelmät kehittyivät nopeasti.

Pigmentti vs. NCS - luonnollinen sideaine vs. teollinen sideaine. Tänä päivänä, kun arkkitehti keskittyy suunnitellessaan värisävyn NCS-koodiin, jäävät värityksen alkuperäiset tarkoitusperät eli sen kemialliset ominaisuudet, kulttuurihistoriallinen syy ja merkitys huomiotta ja väri typistyy pelkäksi estetiikaksi. Samalla maalin luonnolliset sideainesosat on siirretty syrjään pitkälle prosessoitujen, usein muovipitoisten maaliaineiden tieltä. Tämä on haitallista kolmesta syystä:

Ekologiset näkökohdat

Maalin ainesosilla on ympäristövaikutus, kuten kaikella muullakin käyttämällämme rakennusmateriaalilla. Niin kutsutut modernit maalit sisältävät huomattavia määriä mikromuoveja ja muita ainesosia, joita emme halua pääsevän luontoon. Vaikka tällaisia maaleja on laillista myydä ja käyttää siitä syystä, että mm. mikromuovihiukkaset ovat maalissa sitoutuneena sideaineeseensa, on tosiasia, että kun maalipinta viimeistään parin kymmenen vuoden kuluttua kaavitaan pois uuden tieltä, mikromuovit vapautuvat ympäristöön. Puhumattakaan myrkyllisistä maalinpoistoaineista, joita tarvitaan, jotta nämä maaliaineet saadaan irtoamaan.

Sen sijaan luonnolliset maalit, joissa sideaineina käytetään esimerkiksi pellavaöljyä, erilaisia kasvi- tai eläinperäisiä liistereitä tai vaikkapa ruispuuroa, ja joiden värisävyjen antajina ovat okrat, mineraalit tai eri metallien hapettumisreaktioihin perustuvat pigmentit, eivät aiheuta ympäristöhaittoja missään vaiheessa elinkaartaan. Poikkeuksena toki lyijy ja muutamat muut aineet, joita ei niiden haitallisuuden vuoksi enää käytetä. Historiallisia arvoja ne silti edelleen kantavat.

Rakennustekniset näkökohdat

Muoveihin ja erilaisiin ympäristölle haitallisiin ainesosiin perustuvat maalit ovat haitallisia rakennuksen fysikaaliselle toiminnalle. Vaikka tällaisiin maaleihin yleensä päädytäänkin vedoten mm. nopeisiin kuivumisaikoihin ja helppoon työstettävyyteen, on lasku maksettava tulevaisuudessa. Esimerkiksi puulle siveltynä maali, joka sulkee puun pinnan hygroskooppisuuden, lahottaa puun nopeasti aiheuttaen rakenteellisia vaurioita ja näin ollen ennenaikaisen korjaustarpeen.

Historialliset näkökohdat

Historiallisesti arvokkaita rakennuksia restauroitaessa tehdään usein väri- ja maaliainetutkimus, joiden perusteella ryhdytään suunnittelemaan korjauksia, muutoksia ja mahdollisesti rekonstruktioita.
Kokemukseni mukaan näissä tutkimuksissa ei kuitenkaan useinkaan oteta kantaa käytettyihin pigmentteihin, vaan historiallisten kerrosten värisävyt määritellään useimmiten NCS-koodistoon perustuen. Tämä on mielestäni sikäli harhaanjohtavaa, että varsinkin pellavaöljysideaineiset maalit kellastuvat, ruskistuvat ja vihertyvät ajan saatossa ja varsinkin kun ne ovat pimeässä, eli toisilla kerroksilla peitettyinä. Pigmentit myös reagoivat toistensa kanssa kemiallisesti. Vasta pigmenttien ja sideaineiden tarkka selvittäminen antaisi käsityksen maalin koostumuksesta, laadusta ja tätä kautta myös sen kantamasta kulttuurihistoriallisesta informaatiosta.

Mikäli restaurointikohteen värisävyjen määritys tehdään perustuen NCS-koodiin, saatetaan pystyä luomaan historian toistava näköisväri, mutta samalla menetetään autenttisen kerroksen kantama kulttuurihistoriallinen informaatio. Mikäli nk. sävyvärin lisäksi käytetään vielä teollista sideainetta alkuperäisen luonnollisen sijaan, mennään jo todella kauas restauroinnin ideaalista.  

Näistä syistä haluan tuoda esille, että on kaikin puolin suositeltavaa yhä useammin käyttää luonnollista sideaineista koostuvia maaleja, ja määrittää värisävyt pigmentteihin perustuen.

Tässä restaurointi ja korjausrakentaminen voivat toimia suunnannäyttäjinä, sillä niissä on tavanomaisempaa toimia luonnollisten eli perinteisten materiaalien kanssa. Kuitenkin myös uuteen, varsinkin ekologisuuteen pyrkivään arkkitehtuuriin on luontevaa ottaa käyttöön aitoihin pigmentteihin ja sideaineisiin perustuva väri- ja maaliainepaletti.

Samalla esitän, että rakennushistoriallisesti arvokkaiden rakennusten väritutkimuksissa tulisi poikkeuksetta ottaa käytännöksi selvittää maalikerrosten fyysisen määrän, laadun ja tutkimushetken visuaalisen väriolemuksen lisäksi käytetyt pigmentit joko pigmenttien tiedettyyn historiaan perustuen tai viime kädessä kemiallisesti tutkien. Näin saadaan tietoon värisävyn lisäksi myös pigmenttien kytkös rakennuksen kehityshistoriaan.
Edelleen esitän, että kohteissa, jotka ovat rakennushistoriallisesti niin arvokkaita, että niistä vaaditaan suunnittelun taustatiedoksi sekä rakennushistoriaselvitystä että väritutkimus, määritellään suunnitteluvaiheessa maalaustyöselostuksessa käytettävät värisävyt nimenomaan pigmentteihin, ei NCS-koodeihin perustuen. Sama on suositeltavaa tehdä ekologisiin arvoihin nojautuvissa uudiskohteissa.
Värisävy muuttuu joka tapauksessa ajan ja valo-olosuhteiden myötä, pigmentti ja maalin sideaineet pysyvät. Aikakauden muotivirtausten sijaan on suotavaa valita käsittelytapa tarkoituksenmukaisuuteen perustuen. Tämä varmistaa pigmenttien ja maaliaineiden kantaman kulttuuri- ja rakennushistoriallisen tiedon säilymisen restauroitavissa kohteessa edelleen, ja toisaalta nivoo uudisarkkitehtuurin osaksi rakennusperinteemme jatkumoa ja palauttaa pigmenttien sekä luonnollisten maaliaineiden unohtuneen arvon sille tasolle kuin sen kuuluisi olla.

Hanna Elo heinäkuussa 2025